Vuonna 1985 tuli taloon pyörremyrsky, nimeltään Velho. Kyseinen herra söi, repi ja tuhosi kaiken mihin käsiksi pääsi. Irlanninsusikoira Hessu istui sängynlaidalla ja ällisteli tätä tornadoa. Velho oli todella hankala otus, ei totellut ketään, ei kunnioittanut saati pelännyt mitään. Kävimme Velhon kanssa noin kerran vuodessa näyttelyissä, erikoisnäyttelyssä Maisansalossa, Teiskossa. Kunnes kerran ilmoitimme sen Tampereen KV-hen, ja se oli menoa. Muistan vieläkin, että palkinnoksi tuli lasinen maljakko (edelleen olemassa). Innostuimme näyttelyharrastuksesta ja tutustuimme lukuisiin koiraihmisiin.
Lecibsin kennelin Kuusiston Jukka ohimennen vihjaili: " Hommatkaa narttu ja kasvattakaa edes jokunen porokoira, ettei koko rotu kuolisi sukupuuttoon." Mikä olikin uhkana 80-luvun lopulla. Hankimme nartun Cranefield`s Urpu. Ja kohta Jukalta uikin liiveihin Nilla.
Kennelnimi oli jo anottu. Nimen piti ensin olla minun ja Ismon yhteinen yhteinen, mutta siitä puuttui kuitenkin rotujärjestön kuitti minun osaltani, joten päätin hakea ehkä joskus myöhemmin oman kennelnimen. Vaihtoehtoina oli kennelnimianomuksessa Juoksa, Nilppa ja Pieska. Ensimmäinen Juoksa-pentue odotti syntymäänsä.


Ensimmäinen pentue, ei iso mutta myöhemmin merkittävä

Juoksa A-pentue (i.Velho e.Cranefield's Urpu) syntyi tammikuussa -90, joista jälkeläisiä syntyi Juoksa Ansalle ja Juoksa Aaretille. Se oli aikaa jolloin porokoiria ei todellakaan ollut missään, ei tullut tietoa netistä, ei ollut terveystarkastuksia missä porokoiria olisi käynyt. Kuusiston Jukka jo tuohon aikaan tarkastutti porokoirienkin silmiä, mutta eipä juuri muut. Samaan aikaan A-pentueen kanssa meille syntyi toinenkin pentue, Nillalle, joka oli Jukalta sijoituksessa. Sen Lecibsin N-pentueen tiet katosivat, ja jälkeläisiä ei tästä yhdistelmästä tullut. Seuraavaksi käytimme Juoksa Aarettia Nillalle ja tulos oli aivan huikea. Juoksa Aaretin ja Nillan jälkeläiset Juoksa B-pentue ja D-pentue, eivät jätä kylmäksi ketään lapinporokoira harrastajaa. Mikä sattuma, että näistä kahdesta pentueesta niin moni meni aktiivisille harrastajille ja kasvattajille! Sanoisin, että näistä pentueista kera Talvitien Marjan ja Juhon ansiokkaan lobbauksen, tuli uusi alku ja pelastus koko rodulle. Lapinporokoirat alkoivat näkyä näyttelyissä, pentueita teetettiin ja porokoirakerho perustettiin.
Mielipiteitä Juoksa B ja D-pentueen liiallisesta jalostuskäytöstä on monella, niin myös minulla. Mielestäni pentue näkyy liikaa sukutauluissa ja varsinkin "sukurutsaus-sukutauluissa". On kuitenkin muistettava, että harrastusympäristö tuolloin 90-luvun alussa oli hyvin erilainen ja koiria oli vähän saatavilla. Kasvattajilla ei ollut tietoa edes siitä missä niitä vähiä koiria on, kuka omistaa, missä asuvat? Melkoista salapoliisityötä vaadittiin että löytyisi edes jotakin. Näyttelyissä ei näkynyt, nettipalstoja ei ollut, ei edes kännyköitä, jotka olisivat monesti auttaneet etsintäretkillä. Silloin ei todellakaan istuttu näin kotosalla näpsyttelemässä tietokonetta. Vaan auto takapuolen alla etsittiin koiria. Eli sen ajan jalostusyhdistelmät on tehty sen ajan käytettävissä olevalla materiaalilla. Eikä tosiaan menty uroksen omistajille vaatimaan sitä sun tätä tarkastusta. Onneksi tämä on nykyisen koiranetin aikana jo tosi helppoa.

Eli teille jotka nyt paheksutte, B ja D- pentueen liikaa jalostuskäyttöä, miettikää jos kaikki ne porokoirat katoaisivat avaruuteen, joiden takana on Juoksa B tai D- pentueen koira/ koiria, mitä jäisi? Tuskin sen terveempiä ja rodunomaisempia ja laajataustaisempia koiria? Ja jokatapauksessa paljon pienempi populaatio.


Kennelnimi MIKÄLIEn alkuperä

Mikälie nimi on hevoselta viety. Täällä Vammalassa oli hyvä ravihevonen Telluri ja kerran raveissa oli juoksemassa sen varsa Mikälie. Ajattelin heti, että olisipa hauska kennelnimi! Kun hain omaa kennelnimeä vuosia myöhemmin, mietin vaikka miten hienoja juttuja. Tuo Mikälie aina pompahti jostakin, siinä se sit oli. Paras kommentti mitä itse siitä olen kuullut (ihan parhaitahan en itse kuule), oli:" Mikälie, yäk miten hirveä kennelnimi!"

Kun rekisteröin kolmatta varsaani Mikälie Hetaa. Hippokselta tuli vastaus, että nimi on sopimaton! Tiedustellessani mikä Hetassa on sopimatonta, sieltä vastattiin:" Ei Hetassa mikään, vaan se Mikälie." Kysyin ihmeissäni: "Miksei sitten Mikälie Hilma tai Mikälie Humu tai itse Mikälie olleet sopimattomia?" Sieltä vastattiin: "No emme ole huomanneet, palataan myöhemmin asiaan." Nimi kelpasi.


Lunnikoiria ja syndroomaa

Kävimme Tanskan maailmanvoittajanäyttelyssä -89, siellä näin jotakin sellaista että olin pyörtyä! "Mikä toi koirarotu on, ei o totta?" kysyin. "Oliskohan lunnikoira?" veikkasi Ismo. Kun pääsimme kotiin alkoi kuumeinen lunnikoiran etsintäoperaatio. Joulukuussa -89 meille tuli pieni lunnikoiranarttu Forsberget's Cita.
Ensimmäinen lunnikoira tuli siis taloon 1989. Pentueita tuli yhteensä 6. Ja lisäksi epävirallisia pentueita 2. Toisen lunnikoiran hain Norjasta kesällä 1990. Åskroghs Ofelia olikin sitten ensikosketus lunnikoirasyndroomaan. Lunnikoirat olivat viehättäviä koiria, niillä oli helpot ja ennenkaikkea supernopeat synnytykset. Vielä joskus haluan lunnikoiran ottaa, mutta kasvattaminen onkin eri juttu. Minulle oli liian raskasta pelätä koko ajan, kuka seuraavaksi sairastuu tuohon ikävään sairauteen. Sairauteen, johon ei ole parannusta, mutta kylläkin tukevia hoitomahdollisuuksia. Kertokaa lunnikoiran omistajat eläinlääkärille mennessänne, että rodulla on erittäin yleisenä sairaus nimeltä intestinaalinen lymfangiectasia. Oireet voivat olla vaihtelevat; vatsaoireet, pienet oksentelut, vähän venyttelyjä ruokailun jälkeen. Huono, ikäänkuin auringossa palanut turkki, muun muassa kertoo mistä voisi olla kysymys. Usein tauti diagnostisoidaan kilpirauhasen vajaatoiminnaksi tai maksa / munuaisvaivaksi (ne ovatkin yleensä tuhoutuneet, kun ruumiinavaus tehdään). Siitä huolimatta pidän upeana asiana, että jotkut jaksavat rotua kasvattaa, että populaatio säilyisi. Tutkimus toisi lisää mahdollisuuksia ja tuo erikoinen ja hieno rotu voitaisiin säilyttää. Upeita hetkiä on vietetty muun muassa Janet ja Jouni Tervashongan järjestämillä lunnikoirapäivillä ja myös näyttelykehissä!


Lapinporokoira, aina vain

Lapinporokoira on ollut ja pysyy, se on alkukantainen ja kotimainen. Terve ja tavallinen koira. Mielestäni tässä nykyisessä rotumäärässä on pulaa roduista, joita voi pitää ulkona tai sisällä, harrastaa tai olla harrastamatta, hoitaa turkkia tai olla hoitamatta, käydä näyttelyssä tai olla käymättä. Rotu jonka ottajalla ei olisi valtavia menestymisen tai onnistumisen paineita. Eikä tarvitse olla koirapsykologi (toki voi olla), eikä ravitsemusterapeutti (tätäkin voi olla) pärjätäkseen porokoiran kanssa. Normaali maalaisjärki yleensä on eduksi. Koiraa on kyettävä myös komentaa. Varsinkin urosta, narttu menee mieluusti pikku vinkistä selälleen (ei tarkoita että tottelisi samalla), mikä aiheuttaakin joskus väärinkäsityksiä. Älykkäänä koirana se tietää, että tämä on helpoin tapa pistää omistajaa 6-0. Rehellinen porokoiralle pitää olla, tehty moka muistetaan kyllä. Toimintatarmoa ei puutu, kun motivointi on kohdallaan. Kyky olla vaan tekemättä mitään, on taito jonka soisin rodussa säilyvän, vaikka kovan ja suorastaan liiallisen toimintatarmon kustannuksella. Koska vilkas ja toimelias koira on sitä samaa, vaikka itse olisit töissä, tai sairaana, tai muuten vain ei huvita. Tätä rauhoittumisen taitoa kehui opaskoirakoulun kouluttaja, Sulossa (Juoksa Palturi). Sulo on Helsingissä oppaana ja hiljattain esiintyi koiramme lehden aihetta käsittelevässä jutussakin. Opaskoiraksi porokoira varmaankin on liian itsenäinen? Luontainen jalan vieressä kulkija se ei ole, tai riippuu mittakaavasta, jalan vieri jos ulottuu tuonne vähän kauemmas.
Itsenäisiä päätöksiä syntyy kyllä, jos porokoira päättää syödä tänään vähän isomman annoksen. Se yleensä keksii missä ruoka on ja miten sen sieltä saa. Ei tosikoille!

Mittelspitzit, karvaa kasvaa

Pitkäkarvaisempikin rotu tuli myöskin sattumalta, ilman vähäisintäkään harkintaa. Olin jo pidemmän aikaa miettinyt, mikä rotu täyttäisi aukon jonka neljä syndroomaan kuollutta lunnikoiraa oli jättänyt. Vanhin lunnikoirani, ensimmäinen, se ruåtsista hakemani oli lähes 11 ja jo ensimmäiset syndrooman oireet olivat olemassa. Menimme kavereitteni kanssa Kuusiston Jukalle kissoja (birmoja) katsomaan. Katselimme myös koiranpentuja, siellä oli pienenä ja kauniina myös tulevaisuuden näyttelymenestyjä lapinkoira Lecibsin Kastanja. Viereisessä laatikossa, aivan upean värisiä mittelin pentuja. Ei tarvinnut enää miettiä, mikä pikkukoira tulisi meille. Kaksi viikkoa ennen kuin viimeinen lunnikoirani kuoli, tuli pieni harmaa villasukanvärinen Tumppu, virallisesti Lecibsin Lucia. Nimi piti olla Lusija, mutta Jukka mokasi sen (epäilen että hienostellakseen?).

Olin vähän ajatellut pienistä karvaisista koirista, että ne ovat kovin työläitä turkiltaan ja tuovat ulkoa sisään kaiken ympäristöstä irtoavan. Ensimmäisenä talvena, kun Tumpulla oli pentukarva, ajattelin ettei ikinä toista tällaista. Nypin kuution lunta sen turkista ja sulavesilammikoita oli ympäri taloa. Kas simsalabim, kun pentukarva lähti siihen ei olekaan jäänyt mitään kiinni, eikä seuraavillakaan mitteleilläni. Lisäksi turkki ei edes takkuunnu. Se tottelevaisuus ja oppiminen on lyönyt minut ällikällä, tosin minun mittelini ovat melko pehmeitä (enkä ihaile pikkukoiria jotka luulevat omaavansa hevosen voimat). Helpompaa rotua on vaikea kuvitella, ne ovat touhukkaita, mutta eivät levottomia.


Kasvatuksen arkea- tutkimusmatkailua

Kasvatustyö on ollut kuin tutkimusmatkaa. Koirien kehitykseen, näyttelytouhuihin, erilaisiin lajeihin ja ennenkaikkea erilaisiin ihmisiin. Suuri onni on ollut löytää ihania koteja pennuille (tosin muutama vähemmän ihanakin). Jotkut harrastavat, jotkut kilpailevat, jotkut pitävät yhteyttä ja jotkut eivät. Kaikki, tosiaankin toivottavasti ihan kaikki pitävät koirastaan / koiristaan. Ne jotka eivät ole pitäneetkään, tai eivät ole voineet pitää. Ovat asiallisesti uuden kodin hankkineet, joko kauttamme tai omaa kauttaan.
Kasvattajan arkeen kuuluu myös mielestäni neuvoa ja antaa tukea oman kasvatin omistajalle (ja vähän muidenkin). Hyvin ihmiset ovat sen oivaltaneet, että kasvattaja olisi ensisijainen neuvoja ongelmissa.
Antoisaa kasvatuksessa on jatkuvuus, kun tuntee koiria jo kymmenessä sukupolvessa sekä näkee sukupolvienkin jälkeen "tuttuja" ilmeitä ja luonteenpiirteitä juuri tietystä, ehkä jo edesmenneestä koirasta. Yllätyksiäkin on tarjoiltu roppakaupalla. Eritoten tämä "sateenkaaripentue" (mahtoikohan Liisa Sarakontu nimen keksiä?). Voin sanoa järkyttyneeni, kun ensimmäinen pentu syntyi. Soitin Kivimannun Päiville oitis, sillä hänen käsialaansa tämä pentue oikeasti olikin, että: "En tiä mitä on tulosa, mutta ny synty weimarinseisoja!" Seuraavaksi tulikin tavallinen musta Kössi, sitten sinisiä ja vielä kolme peräkkäin! Vielä hännänhuippuna pieni rääpäle, joka taisteli hengestään pitkään. Suklaapupuksi ristittiin, pääsiäinen kun oli ovella ja parkinruskea pentu. Myöhemmin Pupusta on tullutkin pentueen ainoa näyttelyaktiivi, Aaltosen Heli lienee hiukan avittanut?


Mitä odotan pennunostajalta:

Rehellisyyttä,
Kaikissa meissä on vikoja roppakaupalla, mutta epärehellisyys on ollut ikävintä mitä olen kohdannut. Eläimen myynti epärehelliselle ihmiselle on siitä kurjaa, että epäilyttää hoitaako sellainen ihminen edes koiraansa, rehellisesti sanoen mitenkään.

Rohkeutta,
Sen verran, että uskaltaa ottaa yhteyttä jos on ongelmia koiran kanssa tai koiranpidon kanssa. Rohkeutta kysyä, vaikka asia tuntuisikin tyhmältä.

Hyvä koti,
Sellainen koti, jossa kaikki perheenjäsenet hyväksyvät uuden perheenjäsenen, vaikka se tuskin on sen täydellisempi kuin entisetkään, mutta voi ollakin!

Pysyvyyttä,
Toivon että minulta ei osteta koiraa näyttely- tai lisääntymiseläimeksi, jolla ei ole mitään arvoa, jos siitä ei olekaan täyttämään suuria odotuksia.


Usein kysyttyä,

1. Myytkö lainkaan kotikoiraksi?
Myynkö? Miksi sitten myisin jos en kotikoiraksi? Ei koira niitä näyttelytuloksia ja titteleitä kaipaa. On mukavaa, jos koira viedään joskus näyttelyyn tai sen kanssa harrastetaan ja mahdollisesti kilpaillaankin, mutta itseisarvo se ei ole. Palkitsevinta kasvatuksessa ei mielestäni ole ne tittelit (joskin ihan kivoja) vaan tyytyväiset koiranomistajat ja tyytyväiset koirat.

2. Vaaditko, että käytetään terveys ym. tutkimuksissa?
En vaadi, toivon sitä kyllä kovasti. Jos koira ostetaan omaksi, se myös oma on. Mielestäni en voi vaatia ja pakottaa tällaisiin, eikä ole tarvettakaan. Useimmiten kysyminen tai suositteleminen riittää. Monet mieluusti käyttävät koiransa tarkastuksissa, jos tutkimusta suosittelee.


Mikälie perhe: Nykymenoa, vilkasta on

Tällä hetkellä ruokakuntaamme kuuluu:
- kolme tytärtä; 4-9 vuotiaita
- suomenhevonen Mikälie Heta
- shetlanninponit Tähkäpään Priscilla ja varsansa Mikälie Pastilli
- kanoja; kääpiö kocheja, saboja, muutama kyyhkynen, tavallisia sekarotukanoja.
- kaneja; kääpiöluppakorvia (kiitos Riitta), pari vähän isompaa puppelia
- kissoja; vanha monivarpainen Suhina, tavallinen Kelmeri, ja punainen töpöhäntä Mikael Ilves
-lapinporokoiria; Juoksa Desibeli, Juoksa Gustav, Pieti, Juoksa Tinnitus, Juoksa Valkyyria, Juoksa Valmiina, Juoksa Yltiö ja nuorimpana Mikälie Empätiä
- mittelspitzejä; Lecibsin Lucia, Mikälie Åmppu, Mikälie Batty, ja osaksi asuu Damirazin Ilokaasu.
- Venäjänajokoirakin on veljieni kanssa yhteisesti, ei asu minulla mutta hieno koira tämä Satulakiven Prekrasnaja eli Tuska.

Ja tietysti minä, Pia Leppäsalo, joka olen tämän joukkion palvelija ja organisaattorikin.

Voin vain todeta, että onnekseen lähellä ei ole naapuria. Täällä on joskus vähän menoa ja meininkiä!